torstai 25. helmikuuta 2021

 Elämän Tarkoitus


Verohallinnon eläkeasiantuntija Radio Suomen Päivä 5.2.2021:

”Uravalinta kannattaa tehdä silmällä pitäen eläkekertymää.”


Oletan, että nuoret hakeutuvat toiveammatteihinsa. Verokertymästä en ole kuullut opinto-ohjaajien keskustelevan. Saatan olla väärässä. Veronmaksajien ansiotulokertymä on kunnille ja valtiolle on tärkeä. Valtion kassaan kyllä mahtuu ja menojakin osataan keksiä ansiokkaasti.

Ikäluokkamme ovat pienet ja kilpailu eri alojen välillä kova. Toisen asteen oppilaitosten välinen kauneuskilpailu, pakollinen yhteishaku, on jälleen alkanut. Voisiko joku valtionhallinnosta muistuttaa, että Suomessa ei työnteolla rikastu. Verotus pitää siitä huolen. Kannattaa rakentaa itsensä näköinen elämä ja työura. Nuorten ohjaaminen ”rahakkaisiin hommiin” on destruktiivista. 

 

Matalapalkkaisissa ammateissa on työvoimapula, vaikka eläköityminen ja varhainen työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen työmarkkinoilta (nyt 20´000 vuodessa) on maltillisesti vähentynyt. Työurat ovat marginaalisesti pidentyneet. KEVA:n toimitusjohtaja Kietäväinen Ylen Aamu-TV:ssa 18.2. oli syystäkin huolissaan. Kuntasektorilla työskentelee 0,5 milj. suomalaista, joista 1/3 jää eläkkeelle vuoteen 2030 mennessä!

Puutelistan kärjessä ovat mm. erityisopettajat, sosiaalihuollon ammattilaiset ja lastentarhanopettajat. Ei todellakaan korkean eläkekertymän ammatteja. Puute on kova, esim. sairaanhoitajilla 8´000 avointa työpaikkaa, joista 3´500 Helsingissä.

Työvoimapula on akuutein syrjäseuduilla, nuorista tyhjentyneissä maakunnissa (Lappi, Kainuu, Etelä-Savo, Etelä-Karjala). Kun maakunnassa on 1/3 lääkärien vakansseista täyttämättä, hätä on jo suuri. Suurten kaupunkien väliset alueet ovat myös vaikeuksissa. Kaupungistumisen myötä syrjäseutukuntia löytyy kaikkialta maasta.   

 

Ei tule hyväksyä, että kunta- ja sote-sektorille (2023 valtion työntekijöitä) ei ole riittävästi työvoimaa. Koulutuksen määrällinen lisääminen ei auta. Hakijoita ei ole riittävästi. On avattava nopeasti rajat mm. filippiiniläisille, thaimaalaisille ja vietnamilaisille ns. peruskoulutetuille työnhakijoille. Työperäisen maahanmuuton kynnystä tulee madaltaa myös suomalaisten asenteissa. Samoin muuttajien lisäkoulutus ja kotouttaminen on järjestettävä laadukkaasti. Uudet maahanmuuttajat ovat tulleet jäädäkseen, kun otamme heidät hyvin vastaan. Kyse ei enää ole töistä, jotka eivät kantaväestölle kelpaa. On vain työtä ilman tekijöitä.

On surullista, että osalle virkamieskuntaa kansalainen on vain resurssiyksikkö, ei yhteiskunnan jäsen. Eipä ihme, että yhteiskuntamme arvot koventuvat. Suunta voidaan, ja se tulee, kääntää positiiviseksi laajentamalla ymmärrystämme hyvinvointivaltion toimintaperiaatteista. Ruotsissa muutos onnistui 1980-luvulla, kun maahanmuutto oli voimakkaimmillaan. Meilläkin muutos onnistuu, kun hyväksymme tosiasiat ja ryhdymme toimimaan sen mukaisesti. Poliitikkojen tahtotilasta tähän muutokseen en ole vielä kovin vakuuttunut. 

 

Sitku-elämä istuu tiukasti suomalaisessa mentaliteetissa.

Pitääkö elämän ensimmäiset n. 65 vuotta elää eläkeikää varten mottona ”Sitku pääsen eläkkeelle.”? Työntekoa n. 40 vuotta kovalla palkalla kärsien masennuksesta ja henkisestä 

kuormituksesta johtuvista psykosomaattisista oireista, ja laskien päiviä kaiken kärsimyksen korvaavaan eläköitymiseen. Tämäkö on suomalainen elämän tarkoitus?


Julkaistu 5.3.2021 Turun Sanomat

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

 

Energiateollisuuden suomettuminen jatkuu

Yle A-Studio 16.2.


Vihdoinkin se sanottiin ääneen: Hanhikiven ydinvoimala on Venäjän tapa luoda keskinäisriippuvuutta maiden välille ja vaikuttaa energiateollisuuden kautta Suomen politiikkaan. Toisaalta, Suomelle ei ole niin väliä mistä energiainvestointien pääomat tulevat.


Fennovoima, Hanhikivi 1
(tuskin jää ainoaksi miiluksi Pyhäjoelle, jos ensimmäinen rakennetaan)

  • Pääomaa Venäjältä (34%) = RAOS Voima Oy (Rusatom Energy International)
    Voimaosakeyhtiö SF 65% ( UPM 14.1% ja Fortum 6.6%)  loput nappikauppiaita
  • Laitteistot ja Venäjältä = RAOS Project Oy (Rusatom Energy International)
  • Pääurakoitsija Venäjältä = ROAS Project Oy
  • Energian osto voimalasta mankala-periaatteella, verovapaasti, osakkuuksien suhteessa
  • Verot Suomen valtiolle ja kunnalle minimoidaan, kuten tuulivoimaloissakin


    ”Hanhikiven hanke on hiukan hankala Suomelle, koska se luo riippuvuutta Venäjän energiapolitiikkaan ja energiaverkoistoihin.       
    Se on avaimet käteen ydinvoimala, jossa venäläiset rahoittavat tämän ja me olemme riippuvaisia siitä. Tämä on hyvin pitkäaikainen projekti ja me sitoudumme siihen 40-50 vuodeksi. Se luo mahdollisuudet vaikuttaa poliittisesti Suomeen ja siinä pitää olla hereillä. Me näemme myös, että yksityiset yhtöt eivät ole siinä mukana, vaan julkiset. Fortum ei aikoinaan halunnut, mutta joutui mukaan Fennovoimaan, vaikka siinä ei ole talouslogiiikkaa yhtiölle.   Se osoittaa hankkeen poliittisuuden."
                - Mikael Wigell, Ulkopoliittinen instituutti, ohjelmajohtaja

    ”Jos ajatellaan, että ilmastonmuutosta vastutetaan/hidastetaan siten, että meidän liikkuminen on 10-15 vuoden kuluttua             

            tapahtuu sähköllä, niin silloin sitä sähköä tarvitaan ja ydinvoima on varmasti Euroopassa se tapa, jolla sitä tullaan     

           tekemään. Kuka on rahoittanut esimerkiksi Hanhikiven ydinvoimalan, jos se rakennetaan, on sitten toinen asia.”


                - Ilkka Korhonen, Suomen Pankki, nousevien talouksien tutkimuslaitos


Suomi, kansainvälisen energiateollisuuden siirtomaa, jolle ei ole niin väliä mistä pääomat tulevat ja mitä alueillamme         

        touhutaan:
TerraFame - Trafigura-sotku

        "NorthStream2 on Suomelle vain taloudellinen kysymys." - Juha Sipilän hallitus.

        "NorthStream2 ei ole Suomelle turvallisuuspoliittinen kysymys." - Matti Vanhasen II hallitus.

Hanhikivi - Venäjän valtion taloudellinen interventio.

Tuulivoimalat - ulkomaiset sijoittajat rakentavat yli 90% tuulivoimaloista (Ruotsi, Saksa, Ranska etc.).


        

keskiviikko 3. helmikuuta 2021

 Kolumni - laadulla on tekijänsä


Wiki-setä kertoo:

”Kolumni on sanoma- tai aikakauslehdessä omalla palstallaan säännöllisesti julkaistava lyhyt kirjoitus, jossa toimittaja tai avustaja esittää oman mielipiteensä jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Kolumnisteiksi pyydetään usein poliitikkoja tai muita julkisuuden henkilöitä.”

 

Näin talvella on aikaa lueskella interwebistä sanomalehtiä ja paikallislehtiä. Niissä esiintyy otsikon ”Kolumni” alla monenlaisia kirjoituksia. Yksi tyypillinen on LKL  l. Lyhyt Kertaus Lähihistoriaan. Niissä historioitsija kertoo tarkasti mitä on tapahtunut esim. viimeisten vuosien tai vaalikauden aikana. Mitään pohdintaa, omaa mielipidettä tai jopa ratkaisuehdotusta johonkin käsiteltyyn asiaan ei esitetä. Kirjoittajan allekirjoitusnimimerkki on usein emeritusmaisen tietäväinen, joka korreloi hyvin tekstisisällön kanssa.

 

Painetun lehden kynnyksen olettaisi em. historian yhteenvedoille olevan ylittämättömän korkea, tai ainakin korkeampi kuin nettijulkaisujen, mutta ei. Toimituskunta lienee sama molemmille viestimille. Mahtuuhan maailmaan ääntä ja palstamillimetrejä, mutta lukija ei kauaa viihdy tällaisen eilisen tiedon tynnyrin äärellä, joka on tyhjää täynnä.

 

Toivoisin, että vakituisia kolumnisteja käyttävät lehti/mediatalot ryhtyisivät pitämään kirjoituskinkereitä kirjoittajilleen. Itsekin sellaisia yritin kerran. Eivät kokeneet kirjoittajakolleegat asiaa tärkeäksi, vaikka kunkin henkilökohtaiseen tyyliin ja sisältöön ei puututtu ollenkaan.

 

Tässä Connexionin  KKK ”Kahdeksan Kulmakiveä Kolumnistille”https://tivia.fi/wp-content/uploads/2019/10/Kolumnin-kirjoittamisen-kahdeksan-kulmakiveä.pdf

 

Rohkeasti ja itsekriittisesti kirjoittelemisiin!

maanantai 1. helmikuuta 2021

 Mystinen maaseutu


Media rummuttaa maallemuuttoa uutena trendinä. Onko se uusi suuntaus, ja onko se ensinkään trendi? Pohditaanpa hiukan asiaa ja otsikkojen taustoja. 

Taustalle voitte kytkeä soimaan Juicen ja Mikon laulun ”Mä lähden maalle.”

 

”Maaseutu”, eeppinen näytelmä neljässä näytöksessä.

Mikä on tuo maaginen, tarunhohtoinen määritelmä ”maalle”?

 

1.                   Näytös:
Meille 1960-1980 -lukujen maaltamuuttajille käsite on yksiselitteinen. Kotitila, kotitalo, suku ja surkeat suot. Se on meidän maaseutu, joka jäi taakse, ainakin osittain.

 

2.                   Näytös:
Toisen sukupolven kaupunkimaisen asutuksen kansalaisille maaseutu on mummin ja papan koti, suvun kesämökki tai 11 kuukautta vuodessa kylmillään oleva pientila, jonka jokakeväinen raivaaminen Juhannuskuntoon oli työleiri.

 

3.                   Näytös:
Kolmannen sukupolven kaupunkilaisille maaseutu on jo hyvin harmaa käsite. Se on siellä jossakin, missä perhe omistaa tai omisti metsätilan. Tilan talouskeskus, talo tai mummonmökki on myyty. Tuo kauppa näin koronaeristäytymisen aikakaudella harmittaa.

 

4.                   Näytös:

Paljasjalkaisille kaupunkilaisille l. heille, joiden esivanhemmat muuttivat kaupunkiin yli sata vuotta sitten, maaseutu on lehtien lööppejä metsäpaloista, romanttinen luku kirjassa, elokuvan kohtaus viljapeltojen keskellä tai jotakin pelottavaa Kehä III:n takana. Lande vastaan Maaseutu -ohjelman kaltaiset vastakkainasettelut ravistelevat paljasjalkaisen mielenrauhaa.  Sos.media muistuttaa: ”Me kaupunkilaiset olemme maksumiehinä sille, että maaseutu pidetään asuttuna, vaikka siitä ei ole meille mitään hyötyä.” 

Paljasjalkainen on kovin vanhahtava ilmaus. Tuskin monikaan suomalaisista nykynuorista osaa paljain jaloin kävellä hiekkatien sileitä savipintoja pitkin väistellen teräviä kiviä tai juosta sänkipellossa siten, ettei jalkapohjiin satu sietämättömän kovaa. Asfaltilla tallustelu kyllä onnistuu, mutta jalkapohjista saa pestä pikeä pois monta viikkoa. Se on rockfestivaaliviikonlopun vaatima uhraus, ellei vallan uroteko.

 

Meillä kaikilla on siis oma henkilökohtainen tunne ja näkökulma maaseutuun, maalaisuuteen ja maaseutuelämään. Ja kuten aina, jokaisella on vahva mielipide asiasta. Se mielipide on useimmiten se ainoa oikea. Eri näkemysten yhteensovittamista käytäntöön kutsutaan yhteiskuntasuunnitteluksi ja yhteiskuntapolitiikaksi. 

 

”Maaseutua ei voi viedä.”

Näin hehkutti MTK, kun EU:n myötä kateus maaseutua kohtaan kasvoi ja maatalous-Suomesta tuli tukiasviidakko, jossa jokainen peltotilkku ja määräala korvamerkittiin ja ryhdyttiin tekemään ’maatilatalouden tarkastustoimintaa’ (yli 200milj.€ vuosikustannus, lat. huom.). Tosin ilman tukiaisia ei suomalaista elintarviketuotantoa olisi enää olemassa ja huoltovarmuus hoidettaisiin yhteisellä lompakolla – jos hoidettaisiin.

 

Maalla asuu maajusseja.

Eipä tietenkään asu, varsinkin kun iso osa maaseudusta on kuntaliitosten seurauksena jo osa isompaa kokonaisuutta, kaupunkia. Maalla asuu kaikenlaisia suomalaisia, kuten asumistiivistymissä l. kaupungeissa On tragikoomista, että Suomen suurimmat kaupungit pinta-alaltaan ovat Rovaniemi, Pudasjärvi ja Kuusamo, ja Kuopio on maan suurin maidontuottaja!

 

Vetovoima ja pitovoima.

Koska Suomen kuntarakenne (kaupunkikunnat ja maalaiskunnat) on ollut jatkuvassa muutoksessa jo yli 50 vuotta, on asukkaiden elämäntavat muuttuneet. Kansalaisilla saattaa olla kaupunkiasunto ja ympärivuotisen asumisen mahdollistava kakkosasunto joko samassa kunnassa tai toisessa kunnassa. Keskimääräinen etäisyys näiden asuntojen välillä on n. 40 km, mutta se on vain keskimääräinen. 400 kilometrin mökkimatka ei edelleenkään ole harvinaista. 

Työssäkäynti- l. pendelöintialueet ovat 100 - 200 km. Pääkaupunkiseutu vetää joka aamu yli 300´000 työssäkäyvää Ruotsinniemelle tai sen lähialueille. ”Mikä on minun kotikunta?”, kysyy duunari.  2/3 vuodesta vietetään työmatkoilla ja työn vetovoima-alueella, jossa on oma työ ja verkostot. 1/3 asutaan pitovoima-alueella, jonka paikan määrittävät perhe, ihmissuhteet ja asuinkustannukset.

Vapaassa maassa voi kansalainen ainakin teoriassa valita asuinpaikkansa. Sen pitää kuitenkin vastata yksilön vaatimuksia ja arvomaailmaa.

 

”Mitä nurkkakuntaisempi kaupunki on, niin sitä nopeammin se kuihtuu. Tämä on myös meidän hyvä muistaa. On olemassa kaupunkeja, joihin on vähän vaikea mennä. Ei sellaisiin kukaan mene. Ihmiset menevät muualle.”

-       Jani Halme, ”Suomi on maalainen” -sarja YLE 2021, 8/8

 

Monipaikkaisuus.

Useammassa kunnassa oleskelevia kutsuttiin ennen kulkumiehiksi, pohjoisessa lentojätkiksi. Mielestäni viime vuoden paras uudissana on monipaikkaisuus. Se pitää sisällään ehkä suurimman rakenteellisen muutoksen Suomessa sitten 1960-1970 -lukujen massamuuton työn perässä kaupunkeihin, Ruotsiin ja kauemmaksikin.

Nykyinen monipaikkaisuus syntyi koronapandemian seurauksena. Etätyö on tullut jäädäkseen. Yritykset ovat tähän jo sopeutuneet, yhteiskunta ei. On haasteellista ylläpitää palveluja kuntarakenteessa, joka perustuu kansalaisten sitomiseen (huom. ei sitouttamiseen) yhteen ”kotikuntaan” l. henkilörekisterin määräämään kotipaikkaan. Monipaikkainen ihminen miettii, miksi maksan veroni kuntaan A, mutta todellisuudessa asun ja vaikutan kunnassa B, jonka palveluista nautin ja olen myös riippuvainen. Kunta B kipuilee kasvavien, vaihtelevien asukasmäärän kanssa, jota mitkään valtionosuuksien tasaukset ja sote-soppa eivät riittävästi helpota. Syntyy rahavirtojen vinoumaa ja palvelujen laadullista heikkenemistä ”B-kunnissa”, joka vaikuttaa suoraan vetovoimaan saada kesämökkiläisten lisäksi monipaikka-asukkaita.


Monipaikkaverotus.

Meistä suuri osa maksaa vain kunnallisveroa. Valtio tulee kukkarolle vasta kun vuosiansiot ovat yli 18´600 € (2021). Pääomatuloista ei kunnallisveroa makseta lainkaan. Kiinteistövero sen sijaan on ärhäkkä kuntasääski, josta pistoista ei pääse eroon edes käyttämällä OFF:a! 
Kuntien verokertymä on kunnan ja kuntalaisen välisen, kahdenvälisen kotipaikkasopimuksen loppusumma. Kunnat näennäisesti kilpailevat veronmaksajista. Tämä kilpailu ei kuitenkaan toimi. Sotepalveluissa henkilö voi yksilöidysti valita terveysaseman kerran vuodessa koko valtakunnan alueella. Eikö olisi oikeudenmukaista, että kunnallisverojen tuloutus ositettaisiin sen mukaan, minkä ajan vuodesta henkilö asuu kahdessa eri kunnassa verovuoden aikana, ja käyttää kunnallisia palveluja? Näin korjattaisiin suuri osa kunnallisten palvelujen kustannusvääristymistä. 
Monipaikkaverotus kirittäisi kuntien kilpailua asukkaista ja saisi uutta vipinää kunnallisvaltuustoihin ja -hallituksiin. Pienet kunnat pitäisivät huolta, että mökkiläisillä ”kaikki on hyvin” luonnon helmassa, ja kotikaupunki houkuttelisi kulttuurin ja huvitusten avulla asukkaitaan viettämään vapaa-ajatkin ruutukaava-alueella. 

 

Talouselämä tarvitsee nykyistä tiiviimpiä asumisyhteisöjä tukevaa kaavoituspolitiikkaa.

Maaltamuutto jatkuu. Siitä pitävät huolen ”keskittyvä palvelurakenne” ja liike-elämän ohjaamat kulutustottumukset; tavarat, palvelut, asuminen, liikenne jne. Maalaiskunnissakin siirrytään asumaan keskustaajamaan ja ympäröivä seutukunta palautuu luonnontilaan. Nähtävissä on suomalaisen asutuksen muovautuvan Keski-Eurooppalaiseksi, jossa kaupunkien ja maaseudun raja on selvä. Siellä kylät rakennettiin turvallisuussyistä tiivisti jo 1600-luvulla. Kyliä ympäröivät viljelykset ja niityt. Suomen kunnat, joilla on kaavoitusmonopoli, suosivat myös kyläasumista, rakennuskannan tiivistämistä ja keskittämistä.
Teollisuuden mielikuvamarkkinointi pitää yllä visiota, että nykyinen kehitys on myönteinen ja vahvistuva. Tästä esimerkki Kone Oy:n äsken julkisuuteen tuoma näkemys: 
Koronasta huolimatta kaupungistuminen jatkuu, "koska tarvitsemme toisiamme". Ihmiset haluavat asua lähellä palveluita, missä on parhaat työpaikat.

-        tj. Ehrnrooth, Yle 28.1.2021

Katekismusmaisesti: Mitä se on? Se tarkoittaa lisää hissitaloja.

Em. epäpyhä allianssi valtioneuvoston, keskuskaupunkien ja elinkeinoelämän välillä toimii hienosti. 

 

Kenellä kynä, sillä valta – kaavoituksessakin.

Kunnilla on kaavoitusmonopoli alueellaan. Tällaista kunnallisen itsehallinnon mielikuvaa meille kansalaisille syötetään yhdyskuntarakenteen kehittämisestä. Kunnan kaavoitusmonopolin tulokset kertovat vallan toista tarinaa. Sunnittelijoilla eri instansseissa on otsikon mukainen ”kynän valta”. Maakuntahallinnon, ministeriöiden ja valtioneuvoston kaavoituksen päätäntävalta yli kuntien tahtotilan on unohdettu. Suunnittelussa eri intressiryhmät antavat lähtöarvot, mieltymyksensä, painotuksensa, painostuksensa, ja kynä piirtää niistä kokonaisuuden. 

Maaseudun ääntä kuunnellaan soveltuvin osin, mutta edunvalvonta on isomman intressiryhmän hallussa ja lobbareitakin käytetään. Prosessi etenee suomalaisen arviointi- kommentointi- ja valitusmenettelyn mukaan. Harvoin suunnittelijan kynä kuitenkaan muuttaa karttoja. ”Kaava velvoittaa, ja sen muuttaminen tässä vaiheessa olisi liian kallis, aikaa vievä ja työläs prosessi:” – kuulostaako tutulta? Taustalla on poliitikkojen (eduskunta, maakuntaliitot, kunnat) lupaukset omille tukijoilleen. Kasvothan siinä menisi jo korjaisi omia, vuosiakin sitten tehtyjä virheellisiksi osoittautuneita päätöksiään!

Historiaa tutkiessa havaitsee samanlaisen virkamieskunnan, teollisuuden ja poliitikkojen kädenväännön olleen maan tapa jo kauan. Suomen ensimmäisen rautatien suunnittelu ja rakentaminen (Helsinki – Hämeenlinna 1857–1862) oli intohimojen taistelutanner. Ratalinjaukset, asemat jne. olivat tulisia taisteluja. Hämeenlinnan seutu on tästä oiva esimerkki. Juuri mikään ei ole tältä osin yhteiskunnassamme muuttunut, valitettavasti.

Talousalueiden eloonjäämistaistelu – suomalainen verkkopeli.

Asukasluvultaan näin pieneen maahan ei voi muodostua monta keskuskaupunkia. Uusia asustuskeskuksia ja pendelöintialueita ei ole tulossa. Luontaiset kaupunkiparit Helsinki-Tampere ja Helsinki-Turku ovat jo tulevaisuuden lunnaansa lunastaneet riippumatta siitä tehdäänkö raideyhteydet Suomi Rata, Tunnin Juna ja Itärata vai ei. Kolmen keskuskaupungin välille ei tule, eikä haluta, raidehankkeiden yhteydessä mainostettuja kasvukäytäviä. Maaseutukaupungit ja -kunnat on jo hiljaisesti unohdettu. Yhteiskuntasuunnittelu on tämän tiedostanut, ja rautatielinjaukset on piirretty asumattomille alueille ohi nykyisen asutuksen.  Suunnitteluprosessi jatkuu vääjäämättä ja isojen ehdoilla. Kymmenien vuosien valmisteluaika on ao. alueilla pysähtyneisyyden aikaa. Osa Suomea joutuu elämään epätietoisuudessa, vailla suuntaa. 

 

Valintojen maailma.
Pienet kunnat ja maaseutukaupungit kuihtuvat. Eivät ne toki katoa, mutta muuttuvat raaka-aine varastoiksi (metsä, energia, mineraalit), maareserviksi, virkistysalueiksi ja monipaikka-asumisen alueiksi. On syntymässä siirtomaa-Suomi. Tämä muutos ei ole mikään luonnonlaki, vaan meidän yhdessä tekemien valintojen muovaama kehityspolku. 

Yksi keino jarruttaa autioitumiskehitystä on rekisteröidä kotikunnaksi kakkosasunnon paikkakunta, mikäli kiinteistön voi rekisteröidä ympärivuotiseksi asunnoksi. Näin ko. kunnan asukkaiden lukumäärän väheneminen hidastuu, ja kunnallisten palvelujen tulee saavuttaa sinut kuntalain mukaisesti; jätehuolto, tiestö, palo- ja pelastustoimi, terveydenhoito jne. Kiinteistöverokin alenee, koska kesäasunto on luksusta ja siten korkeimmin verotettu. Sinut toivotetaan todennäköisesti lämpimästi tervetulleeksi uudelle kotikylällesi. Ainahan voi välillä asua kaupungissa jos hiljaisuus ahdistaa.

 

Kymmenien ruokalajien menu.

Valintojen kattaus tuodaan jälleen eteemme tulevissa kuntavaaleissa. Kunnallisvaalit ovat tulossa, ja kandidaatit hiovat rubriikkeja ja hissipuheita. Riippuen ehdokkaiden asuinkunnasta ja viiteryhmästä (puolueesta) painotukset vaihtelevat, jopa 180 asteen vaihesiirrossa keskenään. Puoluetoimistot suoltavat yleisluontoisia teesejä, jotka eivät äänestäjiä juuri puhuttele. Politiikka on maaseudulla maanläheistä, konkreettista. Kukaan ei enää myy utopiaa, koko maan asuttuna pitämistä. Osa menun lupauksista on lähiruokaa, osa city-gourmet tasoa. Osa vaaliohjelmien teeseistä on siellä vain listan täytteenä, vailla todellisuuspohjaa tai konkreettisia toteuttamisehdotuksia. 

Omat valintamme äänestäjinä vaikuttavat suoraan siihen, minkälaisen Suomen jätämme jälkeemme. Me suomalaiset, metsästys- ja keräilijäkulttuurin jälkeläiset, olemme aina olleet liikkuvia, hiukan rauhattomia sieluja. Tämä koskee myös henkistä liikkuvuutta. 

 

”Mä lähden maalle, jos vain lupaat kyydin kaupunkiin.”
        - Juice ja Mikko