perjantai 9. lokakuuta 2020

 Luontohetki 

 

Puut luovuttavat lehtensä ja illat ovat jo kuulaita. Syksy vahvistaa otettaan ja luonto valmistautuu talveen. On lokakuun alku. Olen useana syksynä tehnyt iltaretkiä tänne pohjoisen metsän kehtoon, lapsuuteni kotisaloille. Nykyisin hyvin kantavat metsäautotiet tekevät retkistä piipahduksia ja 10-20 km:n autoilu sujuu vaivatta. Tuntien vaellukset ovat historiaa.

Lähden n. 30 minuuttia ennen auringonlaskua kohti sydänmaata, jokirannasta pohjoiseen. Ajan liki tyhjäkäynnillä ja taivallan tuttuja metsäteitä. Välillä tunnistan lapsuuden marjamaita ja mutta usein säpsähdän, kun auto lipuu ”aukkohakkuun uumeniin”! Ei ole edes oraville kantoja jätetty väistötiloiksi.

 

Vaisto ja vanhat muistot sanovat, että seuraavan peltoaukean reunassa, oikealla, odottaa minua nelijalkainen Pohjoisen Valtias. Pysäytän auton, ja tarkistan kamerat ja ”ammun tarkistuslaukaukset”. Kaikki ok. Se valovoimanen pitkä putki jäi kotiin, mutta olkoon.
Ajan  h i t a a s t i  eteenpäin, ja kas! Siellä nuori herra seisoo traktorinmunien keskellä, noin 200 m:n päässä tiestä, tarkastellen kulkijaa. Sammutan auton ja otan sarjan kuvia avatusta ikkunasta. En edes yritä nousta autosta. Hirven pakoreaktio laukeaa herkästi. Miksi siis turhaan häiritsisin alkuasukasta, joka n. 9000 vuotta sitten vaelsi ensimmäisten nisäkkäiden tapaan jääkauden vapauttamaan Suomeen. Ihmiset tulivat tänne kylmille kairoille hiukan myöhemmin, ehkä hirvien polkuja seuraillen. Suomensukuiset saapuivat paljon myöhemmin.

Jään istumaan autoon ja keskustelemme sanattomasti muutaman minuutin ajan, kunnes hirvi siirtyy arvokkaasti hiukan etäämmälle jatkamaan keskeytynyttä iltaruokailua. Käännän auton ja ajelen takaisin ns. sivistyksen pariin. 

 

Elämä voi olla joskus pelottavan ennalta arvattavaa … ja niin kaunista.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti