tiistai 27. lokakuuta 2020

Vastuu on jakamaton, siksi se ei kiinnosta ketään


https://yle.fi/uutiset/3-11614709?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp&fbclid=IwAR3x6if5o__IvcQ9f7z5bjC7GeT68FXPHpst6UCELLPMcE2twFaOY5S42r8


Missä menee raja vastuun ja valkopesun välillä? Kun yhtiö ”vapauttaa tj:n tehtävistään” ja potkut saanut on pahoillaan, niin onko ”kaikki synnit anteeksi annettu” niin kuin täällä Oulunseudulla on tapana. Kun kunnalliset peruspalvelutkin yhtiöitetään, menevät entiset kunnan viran- ja toimenhaltijat osakeyhtiölain taakse, ja yksityisen puolen ”hyvän hallintotavan” käytänteet pesiintyvät kuntiin. Vielä helpompi on peitellä vastuut ulkoistuksessa ja alihankinnassa. 

Aivan käsittämättömiä hutilointeja ja vahingontuottamuksia on jo pyyhitty pöydän alle kaikkialla Suomessa ja lisää tulee varmasti päivänvaloon, kun kunnallisvaalien poliittinen suursiivous jälleen alkaa joulun jälkeen.

Kunnallishallituksissa ja -valtuustoissa istuvat kaverit, joten ei korppi korpin silmää noki. Voihan jäävätä itsensä kokouksissa, kun päätös on jo ”hyvin valmisteltu”. Äänestämättä jättäminen antaa tilaa spekuloinnille ja saa aikaan pitkät jälkipuheet.

Tarvitaan julkisen sektorin hankintatoimen lainsäädännön remontti, kun muuten ei näytä löytyvän vastuunkantajia.


On lottovoitto syntyä Suomeen. Viikon arvonnan tulos: 1+ varanumero. Onnittelut!

torstai 22. lokakuuta 2020

 Venytetty koronakupla

 

Ajoin lauantaina 17.10. halki 2/3 Suomen, 687km Oulunseudulta Kiskoon. Koska reittini kulki rauhalliselta korona-alueelta kiihtymisvaiheessa olevien sairaanhoitopiirien l. ”alueiden” halki, päätin asettaa itseni omaehtoiseen, venytettyyn koronakuplaan l. koronaputkeen.

Aamulla varhain kahvia termospulloon, voileipiä, keksejä ja viilipurkki kassiin ja menoksi. Oulun eteläpuolella on piirikunnan suurin karavaanarikauppa. Pihassa oli vain asuntovaunuja. Kaikki asuntoautot oli joko myyty tai vuokrattu. Se näkyi hyvin tielläkin. Matkakoteja jonoissa menossa etelään ja pohjoiseen. Koronaputki ei ollut siis vain minun idea.


Jo aamupäivällä olivat aakkosasemat ja muut autoilijoiden taukopaikat täynnä asiakkaita. Parkkipaikat olivat turvoksissa. Ajelin n. kahden tunnin pätkissä, pysähdyin jaloittelemaan tyhjille taukopaikoille. Söin eväitä tarkkaillen joutsenlaumoja pelloilla ja ylilentäviä, ehkä syksyn viimeisiä, metsähanhiauroja. 

Luonnollinen tarve vaati pit-stopin 250 km:n kilometripylvään kohdalla: maski päähän ja hanskat käteen. Siitä selvittiin väistellen kanssaihmisiä. Olin kummajainen ko. huoltoasemalla. Käsidesiä toki käytettiin tällä keskisuomalaisella asemalla ja turvavälitkin melkein ok.  Ostin ”vessamaksuksi” yhden croissantin, yksittäispakatun. Henkilökunnalla maskit ja visiirit & hansikkaat. Miellyttävä pysähdys.

Matka jatkui, ja seuraava pit -stop oli 500 km:n paalulla. Sama rutiini, sama erilaisuuden tunne ainoana suojautuneena asiakkaana. Pidin kaffepaussin huoltoaseman pihalla, omassa nelipyöräisessä eriössä. Sisällä huoltoasemalla vallitsi viidakon laki ja tungos. Tämän, pian hiljenevän, perinteikkään paperiteollisuuspaikkakunnan asukkaiden toimissa on parantamisen varaa. Muuten katoaa viimeisetkin palvelut asiakasmäärien vähentyessä.

 

Loppusuora meni jouhevasti lukuun ottamatta Torronsuon kokoontumisajoja. Autoja oli molemmilla kaistoilla, koska suoalueella ei ole piennarta edes jalkakulkijan astella, ja kansallispuiston parkkipaikalle mahtuu vain n. 50 autoa. Lienee ollut joku ”Siperian Kääkättäjä” muuttomatkalla? Jonkinlaisena bongarina ei minulla ole itse harrastusta vastaan mitään, mutta välinpitämättömyyttä vastaan on. Varovasti pujottelen me tavalliset autoilijat pääsimme suoalueen halki. Onneksi ei tullut vastaan yhtään rekkaa!

En nähnyt koko matkalla yhtään peuraa. Perin kummallista. Yksi komea hirvi seisoi tienvarressa, metsäaukealla. Punaisia hirviliivejä oli pitkin reittiäni tienvarsilla runsaasti.

 

Koronaputki toimi mielestäni hyvin. Tein saman putkimatkan toiseen suuntaan 22.10. Tämä jo osataan.

 

Turvallista matkaa!

Team Ahma 

lauantai 17. lokakuuta 2020

 Vierailu Oulunseudun kierrätysasemalle 15.10.2020

 

Kun on tottunut Salon / Turun alueiden taisteluun jätteistä ja niiden käsittelystä, 

on valistavaa käydä jonkin muun taistelutantereen jätehuollon asiakkaana.


Menin peräkärrykuorman kanssa Kiertokaari Oy:n Iin jäteasemalle.  Kuorman olin lajitellut huolellisesti: maalit, tyhjät maalipurkit, jäteöljy, metalli, lasi, elektroniikka, akut, muovit ja sekalainen pahvi yms.

Jäteasemalla otettiin jokainen asiakas tarkkaan syyniin ja tavaroita tarkasteltiin kuin kirpputorilla. Kiirettä ei ollut ja kaikki asiakkaat odottivat kiltisti ahtaalla pihalla autoineen ja kärryineen. Itse ei saanut mitään keräyssäiliöihin viedä. Asemanhoitaja kertoi, että: ”Ihmisiin ei voi luottaa ja itsepalvelussa kaikki olisi heti sekaisin.” Ovatko muiden jäteasemien asiakkaat fiksumpia ja järjestelmällisempiä kuin Iissä?

 

Kun vuoroni tuli, purimme siis kuormaa yhdessä tavaroita tarkastaen. Yllätys oli, että olin tehnyt turhaa työtä. Kaikki vaan sekäjätteeseen: muovit, lasit, pahvit! Akut ja elektroniikka toki otettiin erilleen.

Öljyjen kanssa tuli stoppi. Asiakas saa tuoda jäteöljyjä maksimissaan 30 litraa per käyntikerta. Minulla oli seitsemän astiaa, jotka olivat vajaita. Asemanhoitaja totesi, ettei öljyn kokonaislitramäärää pystytä tarkasti laskemaan, ja että minun tulisi yhdistellä astioita. Sääntöjen mukaan esim. kaksi litraa jäteöljyä 30 litran astiassa tulkitaan täydeksi astiaksi! 
Olin pitkän asiakasjonon tulppana kanisterieni kanssa, joten asemanhoitaja kehotti siirtymään aseman viereiselle tyhjälle tontille, koska ”öljyä kuitenkin roiskuu maahan”. Kieltäydyin, eihän minulla ollut edes trattia mukana öljyn lurittamiseksi, ja öljyä ei todellakaan pidä laskea luontoon! Kysyin, enkö maatalousyrittäjänäkään voisi jättää öljyt Kiertokaaren huomaan.  Eipä onnistunut. Yritysasiakkaat saavat asioida vain Oulun pääjäteasemalla. Asemapäällikkö kehotti menemään siis Ruskon jäteasemalle, jonne voisin yrittäjänä viedä kerralla yli 30 litraa jäteöljyä, toki maksua vastaan. Maaseudun asemat ottavat vastaan vain 30 litraa kerrallaan, ja vain luonnollisilta henkilöiltä.
86 kilometrin edestakainen ajelu Ouluun ei minua houkutellut, joten lähdin kotiin öljyjeni kanssa. Iin asema on auki vain kerran viikossa neljä tuntia. Jäin miettimään, miten työssäkäyvät kuntalaiset hoitavat jätteiden turvallisen kierrätyksen? Onko synnyinseudulla laittomien kaatopaikkojen verkosto, kuten vielä niin monella Suomen paikkakunnalla?

 

Päätin valistaa itseäni jäteasiassa ja otin yhteyttä Ouluun, Kiertokaari Oy:n asiakaspalveluun. Sain heti vastauksia kysymyksiini. Oulussa palvellaan alueen yrittäjiä kohtuuhinnoin. Esim. jos jäteöljyn vesimäärä ei ylitä 10% taksa on 61,00€/tonni, sis. alv. Tosin kuljetusmatka laajassa maakunnassa saattaa olla jopa 200km, mutta kukapa niitä poronkusemia niin tarkasti mittaa.

 

Loppunäytös

Koska minulla oli öljyjä vain n. 50 litraa, yhdistin kotosalla huolellisesti niitä yhteen 30 litraan astiaan ja vein sen illansuussa Iin jäteasemalle. ”Nyt meni oikein.”, totesi asemapäällikkö. Kahden viikon kuluttua vien 20 litraa lisää jäteöljyä, tarkkaa mitattuna. Voihan sitä itseään näinkin viihdyttää, kun on aikaa.

 

Suomalaista pykäläviidakkoa ja byrokratiaa ei pääse karkuun kukaan, asui sitten etelässä tai pohjoisessa.

perjantai 9. lokakuuta 2020

 Luontohetki 

 

Puut luovuttavat lehtensä ja illat ovat jo kuulaita. Syksy vahvistaa otettaan ja luonto valmistautuu talveen. On lokakuun alku. Olen useana syksynä tehnyt iltaretkiä tänne pohjoisen metsän kehtoon, lapsuuteni kotisaloille. Nykyisin hyvin kantavat metsäautotiet tekevät retkistä piipahduksia ja 10-20 km:n autoilu sujuu vaivatta. Tuntien vaellukset ovat historiaa.

Lähden n. 30 minuuttia ennen auringonlaskua kohti sydänmaata, jokirannasta pohjoiseen. Ajan liki tyhjäkäynnillä ja taivallan tuttuja metsäteitä. Välillä tunnistan lapsuuden marjamaita ja mutta usein säpsähdän, kun auto lipuu ”aukkohakkuun uumeniin”! Ei ole edes oraville kantoja jätetty väistötiloiksi.

 

Vaisto ja vanhat muistot sanovat, että seuraavan peltoaukean reunassa, oikealla, odottaa minua nelijalkainen Pohjoisen Valtias. Pysäytän auton, ja tarkistan kamerat ja ”ammun tarkistuslaukaukset”. Kaikki ok. Se valovoimanen pitkä putki jäi kotiin, mutta olkoon.
Ajan  h i t a a s t i  eteenpäin, ja kas! Siellä nuori herra seisoo traktorinmunien keskellä, noin 200 m:n päässä tiestä, tarkastellen kulkijaa. Sammutan auton ja otan sarjan kuvia avatusta ikkunasta. En edes yritä nousta autosta. Hirven pakoreaktio laukeaa herkästi. Miksi siis turhaan häiritsisin alkuasukasta, joka n. 9000 vuotta sitten vaelsi ensimmäisten nisäkkäiden tapaan jääkauden vapauttamaan Suomeen. Ihmiset tulivat tänne kylmille kairoille hiukan myöhemmin, ehkä hirvien polkuja seuraillen. Suomensukuiset saapuivat paljon myöhemmin.

Jään istumaan autoon ja keskustelemme sanattomasti muutaman minuutin ajan, kunnes hirvi siirtyy arvokkaasti hiukan etäämmälle jatkamaan keskeytynyttä iltaruokailua. Käännän auton ja ajelen takaisin ns. sivistyksen pariin. 

 

Elämä voi olla joskus pelottavan ennalta arvattavaa … ja niin kaunista.